Tässä blogikirjoituksessa ilmenevät mielipiteet ovat täysin minun omiani (Veera Kaipio/Vivy/Hornanhurtta). Kyseessä ei ole koko Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n mielipide musikaalin ensimmäisestä osasta, vaan oma henkilökohtainen arvosteluni.

Kävin katsomassa Hopeanuoli-musikaalin ensi-illan Tampereella Finnkino Plevnassa ja tämän jälkeen kolme kertaa paikallisessa Finnkinossa Porissa. Odotin musikaalia malttamattomana ja innoissani, joten odotukseni olivat korkealla. Ostin liput näytökseen Finnkinon verkkosivulta heti, kun ne tulivat myyntiin.



Maruichirô Maruon ohjaama Hopeanuoli-musikaalin ensimmäinen osa, Ystävyyden siteet, sai ensi-iltansa Suomen valkokankailla 12.8.2022. Japanissa taas musikaalia on esitetty Tokiossa sekä Kōbessa kesällä 2019. Kestoltaan tämä live-esityksestä kuvattu musikaalielokuva on 2 h 6 min. Musikaalin ensimmäisessä osassa esiintyviä hahmoja ovat Akame, Akatora, Ben, Chūtora, Gin, Gohē Takeda, Hyena, Jaguar, John, Kurojaki, Kurotora, Moss, Riki, Smith sekä muut sivuhahmot, kuten esimerkiksi Mossin, Kurojakin ja Akamen alaiset.

Rooleissa:
Akame: Hirofumi Araki
Akatora: Ryotaro Akazawa
Ben: Naoya Gomoto
Chūtora: Naoya Iwaki
Gin: Hiroki Sana
Hyena: Riku Ozeki
John: Yuya Asato
Kurojaki: Takashi Kitadai
Kurotora: Haruki Matsui
Moss: Shinichi Chiyoda
Riki: Kenji Sakamoto
Smith: Kouhei Shiota

Musikaalin alkaessa olin erittäin ennakkoluuloinen, enkä ollut varma, mitä tuleman pitää. Pääsin onneksi yllättymään positiivisesti, kun musikaali eteni. Musikaalin alussa on tiheästi sekä laulamista että puhuttuja osuuksia. Musikaalissa Gohē Takeda toimii oman roolinsa lisäksi kertojana, ja järjestely toimii mielestäni erinomaisesti. Pidin Gohēn näyttelijästä, hän toi hahmoon syvyyttä sekä ilmeikkyyttä, ja erilaisten tunteiden ilmaisu toimi hyvin. Hahmo oli paikoitellen jopa hieman humoristinen.

Koko musikaalista lempihahmoni olivat ehdottomasti Smith, Hyena ja Moss. Kouhei Shiotan suoritus Smithin roolissa oli aivan huikea. Smith oli ilmeikäs ja humoristinen, koko ajan roolissaan sekä tämän puvustus oli mieleeni. Valkoinen hapsupaita, mustavalkoinen takki sekä tämän maskeeraus sopivat hahmolle. Kouhei Shiotalla oli myös mielestäni onnistunein suoritus tanssin osalta, ja tämä oli muutenkin liikkeiltään ja kehonkieleltään sulava ja kevyt. Hahmosta välittyi rentous ja lämpö, ja tämän vuorovaikutus Hyenan kanssa oli mielenkiintoista seurattavaa. Riku Ozekin esittämä Hyena sai aivan uuden puolen omaan näkemykseeni hahmosta. Hyenan kehonkieli oli loistavaa. Esimerkiksi tämän tapa pitää käsiään koukussa, pyyhkiä suupieltään ja pitää suutaan usein virneessä olivat täydellisiä eleitä tuoda hahmon roolia esiin. Hyenan elekieli oli mielestäni onnistunein, ja tämän puheen intonaatio sopi hahmolle oikein hyvin. Musikaalissa Hyena vaikutti rohkeammalta ja syvällisemmältä hahmolta kuin Hopeanuoli-animessa. Hahmon puvustus ei kuitenkaan ollut kovin ihmeellinen. Pidin kuitenkin tämän ponchomaisesta yläosasta ja pitkistä hihoista, joissa oli reiät peukaloille. Oli mielenkiintoista huomata, että ainakin kaikilla päähahmoilla oli jonkinlaiset hanskat.

Shinichi Chiyodan esittämä Moss oli kolmas lempihahmoistani. Shinichi Chiyoda esitti hahmoa erittäin humoristisesti, ja Mossin ilmeet sekä intonaatio olivat onnistuneimmat. Mossin puvustukseen kuului haalari, jossa oli useampi tasku sekä karvakaulus. Yksi omasta mielestäni hauskimpia Mossin kohtauksia oli tämän yrittäessä taistella Benin kanssa: oman kömpelyytensä takia Moss törmäsikin kiveen ja tämän ”aivot lensivät maahan”, minkä jälkeen Moss keräsi aivonpalaset takaisin päähänsä. Mieleeni kyseisestä kohtauksesta on kuitenkin jäänyt erään Mossin alaisen ilme taustalla. Siitä tulee mieleen RuPaul’s Drag Racessa esiintyvän Asia O´haran ilme kauden 10 jaksosta 3.



Toinen erittäin hauska Mossin kohtaus oli tämän lähtiessä alaisineen taisteluun Benin joukkoja vastaan. Alaiset hyppivät kalliolta alas nopeasti ja sulavasti, mutta Mossin alastulo kalliolta oli erittäin hidasta, kömpelöä ja vaivalloista. Mossilla oli muutama muukin hauska kohtaus, ja nämä kohtaukset saivat koko yleisön nauramaan.



Kain kolme hornanhurttaa toimivat kolmikkona hyvin yhteen. Heidän tullessa ensi kertaa esiin musikaalissa lauloivat he Kai-no rapper -kappaleen, joka ensikuulemalta tuntui kummalliselta. Tuosta kappaleesta ja Kain veljeksistä siinä kohtaa sai sellaisen ”poikabändi”-viban, ja aluksi en pitänyt siitä. Kuuntelin kappaletta Spotifysta tämän jälkeen, ja seuraavan kerran, kun kävin katsomassa musikaalia, tuntuikin kappale ihan sopivalta, ja pidin siitä vaikutelmasta, jonka se jätti kuulijalle. Se jää soimaan korviin pidemmäksi aikaa, ja musikaalissa Kain veljeksien laulaessa on hauska seurata, kun taustalla Ben yrittää rauhoitella Giniä, Smithiä ja Hyenaa, jotka esittävät soittavansa ilmakitaroita musiikin innoittamana. Benistä tulee etenkin tässä kohtauksessa sellainen ”Mom of the friend group” -fiilis. Chūtora on saanut aika ison roolin musikaalissa, ja tämän takia pidin tästä kaikista eniten veljeksistä. Jokaisella kolmella veljeksellä oli päällään jotain liittyen tunnusomaiseen väritykseensä. Chūtoralla oli täysin ruskeat hihat, Kurotoralla sininen asuste kiedottuna vyötärölle ja Akatoralla punaista vyötäröllä sekä jalassa. Jokaisella veljeksistä oli streetwear-/camouflage-tyylinen puvustus. Ainoa asia, joka jäi häiritsemään, oli Akatoran puuttuvat raidat poskista.

Yuya Asaton esittämä John jäi hieman muiden hahmojen varjoon. Itse koin Johnin roolisuorituksen neutraaliksi ja puvustuksenkin hieman tylsäksi, vaikka tämän kaksivärinen takki olikin tyylikäs. Mielestäni hieno yksityiskohta hahmon maskeerauksessa oli peruukki, joka oli aseteltu siten, että etenkin Johnin tunnusomainen ulkonäkö animesta tuli esiin. Johnin esittämä GSD-kappale oli myös hyvä, ja oli kiva yksityiskohta, kun Johnin taustatanssijoilla oli aurinkolasit päässä kappaleen aikana. Tiedä sitten, kuvasiko tämä Johnin ”viileyttä”.



Naoya Gomoton suoritus Beninä oli hyvä. Benistä huokui karismaa, ja tämän tyyneys sekä neutraali ilmeikkyys toimivat roolissa. Benin puvustus oli samantapainen kuin Johnilla. Pidin Benin peruukista, joka oli sliipattu taakse. Se antoi Benistä huolitellun kuvan. Benilläkin oli kuitenkin muutama erittäin hauska kohtaus musikaalissa.



Hiroki Sanan esittämä Gin, Hirofumi Arakin esittämä Akame ja Takashi Kitadain esittämä Kurojaki jäivät hieman pettymyksiksi. Akamen ja Kurojakin puvustukset olivat silti mieleeni. Akamen kokovalkea ja Kurojakin kokomusta puvustus toimivat hyvin vastakohtina toisilleen. Kurojakin takissa olevat niitit ja irokeesi toivat hahmolle ”punkkari”-henkisen olemuksen. Suurena Kurojaki-fanina olin kuitenkin pettynyt tämän rooliin. Mielestäni Kurojakista olisi voinut tehdä karmivamman, koska jollain tavalla pelkuruus ja ehkä jopa heikkous huokuivat hahmosta. Kurojakilla oli kuitenkin hetkensä: esimerkiksi tämän taistelu Ginin kanssa oli hyvin toteutettu, ja hahmosta välittyi itsevarmuus tämän osoittaessa ennakkoluuloja Ginin valmiuksista taistella kanssaan. Akamesta en ole oikeastaan koskaan välittänyt hahmona, enkä koe tällä olevan suuria eroja musikaalissakaan. Akamen esittämä Shinobi-kappale ei ollut omaan makuuni, vaikka Akamea esittävällä Hirofumi Arakilla olikin hyvä ääni.



Puvustus Kurojakin alaisilla oli kokomusta, ja hahmoilla oli huivi kasvoilla. Kurojakin alaisilla oli erittäin kammottava ääni, kun hahmot puhuivat synkassa kaikuvasti ja ääntä oli muokattu. Akamen alaisilla taas puvustus oli valkoinen, mustaa liiviä ja peruukkeja lukuun ottamatta. Olisin ehdottomasti halunnut nähdä Akamen alaisilla kokovalkean asun.



Ginin roolista musikaalissa en pitänyt miltei yhtään. Ginin hahmo pysyi avuttoman oloisena koko musikaalin ajan. Ginin taistellessa musikaalin alussa karhua vastaan lauloi tämä duettona Rikin kanssa, ja sen taistelun aikana Ginistä huokui itsevarmuus. Olisin toivonut sitä samaa energiaa koko loppurooliin. Ginin puvustus oli tavanomainen, harmaa haalari muutamilla karvatupsuilla. Tämän häntä oli kuitenkin erittäin pehmoisen näköinen, plussaa siitä. Hiroki Sanalla oli mielestäni parhain lauluääni.



Kenji Sakamoto Rikin roolissa ei myöskään säväyttänyt. Mielestäni hahmolta puuttui karisma, ja puvustus oli tavanomainen muihin verrattuna. Miinus myös maskeerauksesta, jossa toisen puolen arvet poskessa olivat väärin. Pidin kuitenkin yksityiskohdasta liittyen Rikin takkiin: musikaalin alussa takki on kauniin valkoinen ja sen lopussa nuhjuinen ja täynnä arpia. Erään kappaleen aikana Riki kääntyy usein selin, jolloin yleisö näkee takissa olevat arvet. Tämä oli mielestäni hienosti toteutettu.

Mennään puvustuksesta ja hahmoista eteenpäin musikaalin kappaleisiin, erilaisiin efekteihin ja lavasteisiin. Lempikappaleitani musikaalissa olivat Chigasawagu, Mangetsu tabidachinotoki sekä Kai-no rapper. Hopeanuoli-musikaalin soittolistaa on mahdollista kuunnella myös Spotifyssa. Ääniefektejä musikaalissa on käytetty todella monipuolisesti. Karhujen äänet olivat karmivia, taistelukohtauksissa käytetyt ”iskujen” äänet osuivat täydellisesti kohdalleen, ja äänitehosteita on muutenkin käytetty musikaalissa paljon. Muita erikoistehosteita olivat kankaille ja muille materiaaleille heijastetut kuvat, kuten lumisade, karhut, koirat sekä kuu. Tehosteita käytettiin monipuolisesti, mutta osa niistä olisi voitu toteuttaa paremmin. Esimerkiksi muutamissa kohdissa kuvatut juoksevat koirat näyttivät kummallisilta, ja heijastetut karhut olivat ennemminkin hassun näköisiä kuin pelottavia. Lavasteena toimi pitkälti yksi iso ja sama lavaste, josta olikin moneksi. Se toimi kalliona, tunnelina ja monien taistelukohtauksien tapahtumapaikkana. Igojen ”saagassa” oli käytetty liikuteltavia seinäpaneeleita, jotka toivat monimuotoisuutta lavasteisiin. Isona miinuksena lavasteissa oli musikaalin alussa esiintyvä karhu, jonka käpälät ja pää olivat valmistettu jonkinlaisista kehikoista. Mielenkiintoinen toteutus, mutta karhun pää oli kummallisen näköinen, enkä ainakaan itse heti ymmärtänyt, mikä se oli.



Muita mielestäni hienoja yksityiskohtia musikaalissa olivat veden alla tapahtuvat kohtaukset, joissa hahmojen liikkeet hidastuivat, Benin jääminen kiven alle hidastetusti sekä se, kun hahmot kiristelivät usein hanskojaan taistelun alkaessa. Pidin erityisesti myös siitä, että musikaalin alussa laulettiin Hopeanuolen tunnari ja taustalle heijastettiin kuvia Hopeanuolen mangasta.



Musikaalin juoni poikkesi jonkin verran alkuperäisestä mangasta ja animesta. Esimerkiksi Crossia ei ole musikaalin ensimmäisessä osassa lainkaan, ja tämän kohtaukset on jaettu Hyenan ja Smithin kesken. Erittäin harmillista oli huomata paljon käännösvirheitä, mutta osasin kuitenkin olettaa tätä. Erityisen pahalta tuntui, kun Gohē kertoo Akakabuton repäisseen tämän vasemman silmän, vaikka sen olisikin pitänyt olla korva.



Antaisin musikaalille arvosanan 8/10. Musikaali kokonaisuutena oli hyvä ja siksi kävinkin katsomassa sitä useamman kerran. Musikaalin ensi-illassa jaettiin myös julisteita, joiden kuvitus oli upea. Valkokankaalta musikaali ei tietenkään ole niin näyttävä, kun se on kuitenkin kuvattu live-esityksestä. Odotan musikaalin toista osaa innolla!